*-merkityt kirjat saatu pr-kappaleina kustantajilta

Kevät meni ja osa kesääkin, ja kirjapäiväkirjojeni päivitys jäi muiden asioiden jalkoihin (muun muassa kirjojen lukemisen). Mutta tässäpä teille jättimäinen kooste kirjasuosituksia parilta viime kuukaudelta.

Mukana on sydäntä kipristäviä romaaneja, mieltä kutkuttavia tietokirjoja ja äänikirjoja, joista etenkin yksi on parhaimmillaan juurikin kuunneltuna.

Itse en kesällä lue erilaisia kirjoja kuin muutenkaan, ehkä yhden oikein paksun lukuromaanin tahtoisin aina ahmaista, joten minun mielestäni nämä kaikki sopivat myös kesäloman sekaan sujautettavaksi. Toivottavasti näistä on inspiraatiota seuraavan kirjan valintaan!

Tässä olkaatte niin hyvät: 

Älä etsi onnea vaan elä sitä

Frank Martela: Älä etsi onnea: Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle

  • Gummerus 2025
  • Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Yksi myrkyllisimmistä suomalaisista sanonnoista on se, jossa väitetään jokaisen olevan oman onnensa seppiä. Se unohtaa ensinnäkin sen, miten erilaisiin lähtökohtiin ihmiset syntyvät ilman että voivat siihen itse vaikuttaa. Erityisesti se unohtaa sen, että koko elämän ajan ihmiseen vaikuttavat ihmiset hänen ympärillään.

Filosofi Frank Martelan kirjassa tuo sananlasku päivitetään tällaiseksi: jokainen on oman onnensa keskushyökkääjä. Oma osuutensa on tehtävä, mutta maaleja ei saletisti synny, jos muut oman joukkueen jäsenet otetaan kentältä pois ja tykittävinkin keskushyökkääjä jää yksin.

Sinällään Martelan uusin kirja ei anna itselleni mitään uutta mutusteltavaa, kuten hänen edelliset kirjansa, mutta onhan perusasioitakin hyvä välillä kerrata. Siitäkin huolimatta, että Martelan kirjan sanoma on paikoin ristiriitainen. Se antaa neuvoja onneen, mutta kehottaa silti olemaan etsimättä sitä. 

Onni kun syntyy keskittymällä hetkeen, tekemällä asioita, joita tekee ilokseen. Elämän merkityksellisyys (joka lienee melkeinpä synonyymi onnelle) taasen syntyy yhteydestä muihin ihmisiin, yhteisistä kokemuksista ja tunteesta, että on tärkeä muille.

Ehkä tämän vuoden mieleenpainuvin lukuliikutus 

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään*

  • Tammi 2025
  • Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Harvoin luen kirjoja, joita voin suositella ihan kaikille ikään, mielenkiinnonkohteisiin ja elämäntilanteeseen katsomatta. Mutta Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään on sellainen kirja.

Kaiken lisäksi se on helppolukuinen kirja, mutta ilman että tarinan syvyys ja moniulotteisuus kärsii siitä lainkaan. Se sopii siis myös vähemmän lukeville tai lukujumeista kärsiville.

Harvoin myöskään tulee eteen kirjoja, jotka saavat minut itkemään ääneen. Tämänkin kirjan kohdalla se tapahtui vasta jälkikäteen, kun lukukokemus alkoi kokonaisuudessaan imeytyä kehooni. Kerroin kirjasta muille ja ääneni murtui yllättäen.

Kurjet lentävät etelään kertoo Bosta, vanhasta pohjoisruotsalaisesta miehestä ja tämän elämän viimeisistä päivistä. Luimme kirjaa lukupiirissä, ja siellä muiden kokemus oli sama: me kaikki tunnemme Bon, jäärän sekä jäyhän vanhan miehen, jossa on paljon rakkautta mutta vähän keinoja ilmaista ja kertoa tunteistaan. 

Kirja on valtavan koskettava ja tavattoman aidolta tuntuva tarina sukupolvien välisestä hiljaisuudesta, muistisairaudesta, elämänmittaisesta ystävyydestä ja siitä, miten kaunis ja lyhyt yksittäisen ihmisen matka maapallolla onkaan. 

Se on myös kertomus kotihoidosta, ihmisen parhaista ystävistä koirista ja vaikeista päätöksistä, joita läheisten on tehtävä. 

Meille, joissa on hivenen noituutta

Jenna Kostet: Punainen noita

  • Aula & Co 2024
  • Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Asioita, jotka kiinnostavat ja koskettavat: noidat, vahvat ja omia polkujaan ryhti suorana kulkevat naiset sekä historia, jossa totuus on niin monesti tarua ihmeellisempää.

Jenna Kostetin Punainen noita -romaani sijoittuu 1600-lukujen noitavainojen aikaan. Sen päähenkilö Valpuri Kinni on todellinen henkilö, jota Suomessa syytettiin noituudesta loitsujen lukemisen ja yrteillä parantamisen takia. Punainen noita kertoo Valpurin tarinan lapsuudesta kuolemaan saakka. 

Kirja on helppolukuinen ja rankoista vaiheistaan huolimatta jopa kepeä historiallinen romaani. Ehkä sen takia se paikon muistutti nuortenromaania. Tämä voisi siis olla nuorille oivallinen ensimmäinen historiallinen romaani ja siirtymä aikuisten kirjoihin. 

Punainen noita -romaani voitti Storytelin Suuren äänikirjapalkinnon Vuoden romaani -kategoriassa, joten vaikka yleensä mieluiten luen romaanit, nyt päätin kuunnella sen. Mimosa Willamo on tähän tosiaan oivallinen lukija, notkeaääninen ja kirjan tarinan kuuloinen. 

Kirjan miinukseksi merkittäköön se, että kirjan päähenkilö ei tunnu kasvavan ja muuttuvan elämänsä aikana yhtään. Hän on ikään kuin koko ajan sama, lapsena ja vanhuksena. Juttelin tästä ystäväni kanssa ja hän totesi, että josko se olisi tarkoituksellista, noidat syntyvät noitina. Ehkä niin. 

Lyyristä pahanmielen kirjallisuutta

Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä

  • Kosmos 2025

Miten en ole kuullut tästä kirjasta juurikaan mainintoja? Sillä tässä on kirja, jota lukiessani ulvahtelin proosallisesta nautinnosta. 

Kaisa Vahteriston Nieltyjä esineitä -romaanin kieli on niin kaunista, herkkää ja raakaa, että sitä lukiessa tuntee sanojen sijaan syövänsä orkideoita, jotka haukatessa ovat sitkaita ja valuvat verta kuin suoraan rinnasta revitty sydän. 

Kirjan minäkertoja on nuori, jonka kotikylän yllä väreilee kesäaurinko ja ahdistava ilmapiiri. Äiti on etäinen ja tärkeä, kaiken ympäriltään nielevä ja syömishäiriöinen. Minäkertoja myy veitsiä kulkemalla ovelta ovelle, joista jokaisen takana tunnutaan tietävän minäkertojasta ja etenkin tämän äidistä enemmän kuin minäkertoja itsekään tietää. 

Minäkertoja rakastuu veitsimyyjätyöpariinsa Karinaan, mutta elämän ja hikisen heinäkuun painostavuus ei siitä tunnu laantuvan, päinvastoin. 

Jos rakastat lyyristä pahanmielen kirjallisuutta, tämä on sinunkin kirjasi. 

Minun ja muiden varjojen rakastajien hellintäteos 

Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys

  • Kustannusosakeyhtiö Taide 2022 (Japanilainen alkuteos Inei raisan)
  • Suomentaja: Jyrki Siukonen 

Vuonna 1933 julkaistu Junichiro Tanizakin kirja Varjojen ylistys kertoo japanilaisesta kulttuurista, sen arvoista ja perinteistä. 

Vajaa sata vuotta sitten julkaistussa kirjassa oltiin vain hitusella itseironialla sitä mieltä, että nykynuoriso on pilalla, samaten kuin nykyaika ylipäätään ja kaipailtiin vanhoihin hyviin aikoihin ilman kaikkia nykyajan hömpötyksiä, kuten sähkövaloja. Kirjassa oli ns. jänniä ajatuksia ihon väreistä ja naisten kehoista, mutta sellaista se vanha hyvä aika oli.

Mutta mielenkiintoinen kirja tämä oli, ja etenkin yksi asia kolahti:

Koin sielujen sympatiaa vajaat sata vuotta sitten julkaistun tekstin kirjoittajaan tämän kuvaillessa sivukaupalla varjojen sekä pimeyden kauneutta ja äimistellessä, miten kauneus tahdotaan ehdoin tahdoin tuhota kirkkain valoin.

En ollut aikaisemmin tajunnut, miten pimeitä perinteisten japanilaisten rakennusten täytyy olla. Syvät japanilaiset räystäät ja huoneita edeltävät kuistit ovat pitäneet tuulen sekä sateen lisäksi myös auringonvalon loitolla sisätiloista, ja sinnikkäimmät valonsäteet siivilöidään vielä sjôjin, paperilla päällystetyn liukuoven tai -ikkunan, läpi. 

Syntyy pehmeyttä, varjoja, kaunista epäsuoraa valoa, joka hyväilee mieltä ja kodin patinoituja luonnonmateriaaleja.

Oi kyllä! Rakastan auringon läikähtelyä kotimme pinnoilla, mutta siinäkin taika on juuri läikähtely, valon ja varjon vaihtelu. 

Meillä muut räväyttävät kaikki kotimme kattovalot päälle, ja minä tulen perästä niitä sammutellen. Täysvalaistuksella tulee samanlainen olo kuin baarissa pilkun jälkeen: taika häviää, päätä alkaa kivistää.  Liekö vanhan baarityöntekijän mieli, mutta täysi valaistus on kotonakin paikallaan vain siivotessa.

Kattovalojen sijaan sytyttelen pieniä valonlähteitä sinne ja tänne, luon hämärään läikettä. Keittiönpöytämme puolihimmeä pinta kirskuu kattovalon kirkkaudessa, mutta pehmenee epäsuorassa valossa.  

Pikkumökillämme on kirkas kattovalo, jota muut pitävät kätevänä, minä tunnelmantappajana. Jos joku napsauttaa sen päälle varoittamatta, tuntuu kuin saisin valonyrkillä kokovartalopieksennän. Kaikista mieluiten olen mökillä kynttilänvalossa. 

Työhuoneen vuokraaminen kodin ulkopuolelta on aina tyssännyt siihen, että kaikissa työtiloissa on hirvittävä loisteputkivalaistus. 

Fiktiota tietämättömyyden tuskaa hälventämään 

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

  • Otava 2024

Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mikä on sinällään totta. Mutta tieto myös lisää ymmärrystä, joka hälventää tietämättömyyden tuskaa. Yleensä ymmärtämättömyydestä kumpuavan tuskan lievitykseen toimivat itselläni parhaiten tietokirjat, asiapodcastit ja uutisanalyysit, mutta nyt sen teki fiktiivinen romaani.

Terhi Törmälehdon romaani sijoittuu Israeliin ja Länsirannalle maaliskuussa 2023. Se siis taustoittaa vuosikymmeniä jatkunutta konfliktia israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. Vaikka kirjoitushetkellä tämä ei voinut olla tiedossa, kirjasta tuli myös karmivan ajankohtainen taustoitus syistä, jotka johtivat Hamasin veriseen hyökkäykseen Israelissa lokakuussa 2023 ja siitä seuranneeseen Israelin tekemään kansanmurhaan Gazassa.

He ovat suolaa ja valoa -kirja kertoo kahdesta suomalaisesta naisesta, jotka sattumalta matkustavat samalla lentokoneella Israeliin. He ovat matkalla omista syistään, mutta molempia yhdistää kristillinen sionismi. He molemmat uskovat siihen, että kunhan juutalaisten kansa on palannut Israeliin, tapahtuu Kristuksen toinen tuleminen, maailma loppuu ja tosiuskovaiset pelastuvat. 

Kirjan päähenkilöt ovat erilaisia ja heidän tiensä kohtaavat viikon aikaperiodilla vain muutamaan kertaan. 

Kieltenopettajana työskentelevä Anu on matkassa enemmän itseään etsien ja päätyy äkkirakastumaan juutalaiseen. Rakastettu kannattaa kahden valtion mallia, ja laittaa muutenkin Anun pohtimaan, onko koko rakastumien pirun tekosia ja uskovaisen koettelemus. 

Susanna on taas lääkäri, joka rahoittaa juutalaisten muuttoa Israeliin ja toisin kuin pappipuolisonsa, on sitä mieltä, että pitää tehdä enemmän. Hän hakeutuu maataloustöihin Länsirannalle, palestiinalaisille kuuluville maille perustettuun laittomaan siirtokuntaan, sillä kokee sen olevan Israelin ennallistamista. 

Kirja antaa mahdollisuuden kurkistaa kahden suomalaisen pään kautta sionistiseen maailmankatsomukseen, sellaiseen, jossa keinot Israelin voiton varmistamiseksi ovat pyhitettyjä. En minä heidän ratkaisujaan sen enempää hyväksynyt lukukokemuksen jälkeen, mutta ymmärsin syitä ratkaisujen takana. Sitä, miten pelottavan salakavalasti asiat johtavat seuraavaan, etenkin jos seura ympärillä saa epäilykset ja omatunnon hiljenemään ja keksimään perustelut toiminnalle.

Vaikka kirja sijoittuu todellisiin maisemiin, historiaan ja konfliktiin, se on samalla mahdollisuus tutkiskella moraalia ja kurkistaa kahden suomalaisen fiktiivisen hahmon kautta hengellisen vakaumuksen voimaan. 

Audiodraaman ja proosan yhdistävää tarinanautintoa

Maaria Nuoranne: Rotan vuosi

  • Storytel Orginal 2025
  • Äänikirjan lukijat: Linnea Leino, Maaria Nuoranne ja Elias Westerberg 

Lapsena mä rakastin kuunnella satukasetteja. Niitäkin, joissa seurattiin kuvakirjan kuvia ohessa, mutta syvimmälle mielikuvituksen maailmaan veivät sadut, joissa sain itse luoda satumaailman päähäni.

Nykyään proosaa ja audiodraamaa yhdistävät äänikirjat vievät minut tuohon lapsuudesta tuttuun kokemukseen. Ne eivät ole kuunnelmia, mutta ne ovat näyteltyjä. Kovin montaa sellaista en ole kuunnellut, mutta olen rakastanut jokaista: Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot, Tatiana Elfin Erokeskusteluja, Juha Itkosen Sivuraide ja nyt Maaria Nuoranteen Rotan vuosi.

Rotan vuosi on audioromaani, jonka päähenkilöiden vuorosanat ääninäyttelevät upea upea upa Linnea Leino ja itselleni ennestään tuntematon mutta suoraan rintapielestä äänellään sisään kävellyt Elias Westerberg. Lyhyet kertojaosuudet lukee kirjailija itse, Maaria Nuoranne.

Kirjassa kaksi nuorta aikuista – juuri avioeron läpikäynyt näyttelijä Raakel ja parisuhteen viimeisessä tienhaarassa seisova sosiologiopiskelija Perttu – tapaavat sattumalta aamuyöstä helsinkiläisellä metsäpolulla, metsäbileiden laitamilla. 

Kohtaamisesta alkaa suhde, jonka sähköisyyden ja hankaumat tuntuvat kuulijan korvissa asti. Kumpikaan ei vaadi toiselta mitään, mutta kaipaa silti koko ajan jotain enemmän. Kirja seuraa kaksikon elämää vuoden ajan, ja tulee samalla tallentaneeksi palan nyky-Helsinkiä, urbaania kulttuuriväen eloa ja yksinäisyyttä, jota ihmisten keskellä eläminen vain alleviivaa. 

Erityismaininta siitä, että tämä kirja on ensimmäinen fiktiivinen kirja, jossa törmään huumeiden bilekäytön eettisten ongelmien käsittelyyn. Vähän saarnaavaksihan se meni, mutta ehkä hyvä niin: hämmentää, miten vähän tästä puhutaan siihen nähden, miten paljon bilehuumeita käytetään. 

Kirja olisi voinut päättyä monin tavoin, mutta tämä lopetus tuntui juuri oikealta, aidolta, kuten koko tarina. 

Teos joka palkitsee lukijansa avoleikkaamalla hitaasti ihmismielen surun 

Sally Rooney: Intermezzo

  • Suomentaja: Cristina Sandu
  • Otava 2024

Olen juuri sellainen karikatyyri, jonkalaiseksi voisi kuvitella Sally Rooneyn lukijat. Silti meinasin jättää tämän ensin kokonaan lukematta, sitten kesken. Onneksi en tehnyt niin.

Kuulin kirjasta niin monenlaista arviota ja mielipidettä, pääosin negatiivissävytteistä (Rooneyn kaltaiselta tekijältä kun odotetaan PALJON), että päätin antaa aikani sen sijaan jollekin muulle kirjalle. Sitten joku, en nyt varmaksi muista kuka, sanoi tämän olleen parasta Rooneyta, joten hankin teoksen käsiini.

Puoliväliin paksua kirjaa tahkosin tarinaa läpi ja joka ilta harmittelin, että pitää lukea tätä puuduttavaa tarinaa. Tekstikin on niin läpeensä täyttä, taitto sivun reunalta toiselle ja kappaleet niin pitkiä, että hengitystaukoa ei meinaa löytyä.

Kirja kertoo kahdesta veljeksestä, joiden isä on juuri kuollut. Juristina työskentelevän isoveli Peterin elämä on ulkoisesti pramea ja mallillaan, mutta isän kuoleman jälkeen lääkkeitä kuluu enemmän kuin lääkäri on määrännyt ja sydän sekä pää (voiko niitä edes erottaa toisistaan) ovat sekaisin kahden naisen – nuoruuden ensirakkauden ja itseään reilusti nuoremman opiskelija-anarkistin – kanssa.

Pikkuveli Ivan taas on lahjakas shakinpelaaja ja opiskelija, joka kokee elämänsä polkevan paikallaan. Sitä ei helpota se, että hän on sosiaalisesti kömpelö ja altavastaaja veljessuhteessa. Painavan surun keskelle kepeyttä tuo Margareth, johon Ivan tutustuu shakkiturnauksessa. Margareth on Ivania vanhempi eronnut nainen, mutta heidän välilleen kehittyy intensiivinen suhde.

Onneksi annoin kirjalle sen vaatiman ajan, sillä puolivälin jälkeen aloin hahmottaa, miten upeaa kuvausta surusta, ihmismielistä ja ihmisten välisistä suhteista luin. Kokonaisuus palkitsi isosti.

Esivaihdevuosien yllättämille 

Aino-Mari Tuuri: Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin

  • Äänikirjan lukija: Anna Paavilainen 
  • WSOY 2025

Okei, nehän rysähtivät munkin 42-vuotiaaseen elämääni sellaisella metelillä, että ei voinut enää jäädä huomaamatta. Viime vuonna tämä ehkä vielä jäi kaiken kiireen jalkoihin, sillä en voi uskoa, että sain sellaisen kattauksen oireita kerrasta. 

Mutta täällä ne ovat; esivaihdevuodet. Tuskin olisin osannut yhdistää kummallisia kolotuksia ja muutoksia niin päässä kuin kropassa esivaihdevuosiin ilman että asiasta on puhuttu ainakin omassa somekuplassani viime vuosina. Koska ei kai mulla nyt vielä, vaihdevuosia. Ja eihän mulla vielä ei, mutta esivaihdevuodet kyllä, jotka saattavat kestää jopa 15 vuotta ennen varsinaisia vaihdevuosia.

Eipä muuta kuin ottamaan haltuun tätäkin kohdullisen elämänvaihetta, just kun edellisistä on just ja just päässyt kärryille.

Ensimmäisenä kuuntelin Aino-Mari Tuurin Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin -kirjan. Se kysyy saman kysymyksen kuin itsekin: miten voi olla mahdollista huomata kolme-nelikymppisenä esivaihdevuosi-iässä, ettei tiedä vaihevuosista juuri mitään.

Kirja tarjoilee sekä vertaistukea että tutkimustietoa, ja koittaa samalla myös puristaa vaihdevuosi-termin ulos ankeasta muotistaan. Tämä aika on toinen murrosikä, siirtymävaihe uudenlaiseen kehoon ja elämäntilanteeseen. Se on kaunis ajatus, ja tieto tosiaan lisää hyvinvointia. 

Samalla huomaan, että itselläni on kuitenkin vielä paljon tekemistä siinä, että voisin ajatella ja kokea tämän ajan muuta kuin vittumaisina oireina ja suruna siitä, että keho ei enää toimi kuten kokisin sen toimivan. 

Itkua ja hyvää mieltä, surua ja toiveikkuutta pojan elämästä

Andrev Walden: Miehenpuolet

  • Suomentaja: Jaana Nikula
  • Gummerus 2025

Miten osaakin kirja olla samaan aikaan itkettävä ja hauska, surullinen ja toiveikas! Mutta sitä tämä on, ruotsalaisen Andrev Waldenin Miehenpuolet.

Romaani kertoo pojasta, jolle seitsemänvuotiaana selviää, että hänen isänä pitämänsä isä ei olekaan hänen oikea isänsä. Se on mahtavaa! Jossain tuolla on oikea isä, joka tulee noutamaan pojan milloin tahansa!

Niin ei kuitenkaan tapahdu, vaan muuttojen myötä vaihtuvista ovista lappaa sisään seitsemän vuoden aikana seitsemän eri isää. Kaikki erilaisia, mutta jokainen enemmän tai vähemmän väkivaltaisia, päihdeongelmaisia ja sekaisin. 

Kirjan kertojaminä on seitsemänvuotiaasta murrosikäiseksi kasvava poika, ja Walden tavoittaa hyvin pojan äänen, katseen, mielen ja maailman. Ehkä siksi, että Walden on itse tuo poika. Romaanin ensisivuilla jo mainitaan, että vaikka ei uskoisi, nyt kuultavat asiat ovat totta. 

Vaikka kirja on täynnä synkkiä ja kipeitä asioita, siinä on myös lämpöä ja jatkuvien muuttojen keskeltä löytyvää tavallista arkea. Hamsteri, jolle käy lopulta köpelösti. Ystävät, joiden kanssa kasvetaan yhdessä pojista honteloiksi miehiksi. Hulvattoman huoleton autoreissu äidin ystävän ja tämän lapsen kanssa.  

Samaan aikaan kun teksti on hiottua ja rosoisuudessaan kaunista, sen vaivattomuus (tai sen illuusio) tekee kirjasta helppolukuisen.

Suomentaja Jaana Nikulalle erityismaininta. Kirjan teksti kulkee vaivatta ja autenttisena, ihan kuin sitä ei olisi välissä kanavoitu ihan toiselle kielelle. Mieleenpainuvin kohta on se, kun lapsikertoja kuvailee, miten äiti ystävänsä kanssa keskustelee pöydän ääressä miehistä jumalauta ja polttavat tupakkaa niin että keittiö savuaa.

Mädäntyneen mehukasta kuvausta ystävyydestä 

Emmi-Liia Sjöholm: Kaskaat*

  • Kosmos 2025

Lukupiirimme kirja, joka herätti monissa ristiriitaisia tuntemuksia, mutta josta minä – yleensä se seurueemme kaikista nihkeimmin kirjoihin muitta mutkitta rakastuva – pidin kovasti. Disclaimerina sanottakoon, että tunnetaan Sjöholmin kanssa yhteisessä menneisyydessä.

Kaskaat liikkuu kahdessa aikatasossa: tässä ajassa ja menneisyydessä, jossa nuoret ystävykset Lilli ja Taika matkustavat yhdessä lomalle Kreikkaan. Matkalla tapahtuu jotakin, mikä ei jätä Lilliä rauhaan, ja siksi hän palaa myöhemmin lomamatkalle ja tapaa siellä paikallisen Vasian, jonka kanssa hänen tiensä kohtasivat myös vuosia sitten samalla saarella.

Koko kirjan yllä leijuu painostava, hiostava ja pahaenteinen tunnelma. Aurinko paistaa, meri on turkoosi ja viikossa aikaa loputtomiin, mutta silti ahdistavuus hikoilee läpi jokaisen rivin välistä.

Lukupiirissä tätä verrattiin Deborah Levyn Kuumaa maitoa -romaaniin, ja lomamatkalle sijoittuva tarina sekä sen painostavuus ovatkin samaa. Levyn kirjaan en kuitenkaan oikein tullut imaistuksi, mutta Kaskaisiin kyllä. Ehkä syy on se, että Levyn päähenkilöt olivat äiti ja tytär, Kaskaissa nuoret ystävät. Voimasuhteet ovat ihan erilaiset. Itselleni tästä tuleekin enemmän mieleen Teneriffalle sijoittuva Andrea Abreun Pilvipeitto, jota rrrrakastin.

Mehukkainta, sillä tavalla ylikypsän mädäntyneen mehukasta, Kaskaissa on sen menneisyyteen sijoittuva kuvaus tyttöjen välisestä ystävyydestä. Se on ihan hirveää, ja vaikka minulla ei onnekseni ole kokemusta moisesta toksisesta ystävyydestä, ymmärrän, miksi Lilli haluaa haukata lisää ja lisää. Sillä tavalla me ihmiset toimimme ja ihmissuhteet välillämme toimivat, aika usein vailla järjenhäivää.

Jaa

Kuljimme viime kesänä perheen kanssa vuokra-autolla pitkin länsirannikkoa.  

Aloitimme kotoa Helsingistä, ja reittimme kulki näin: Helsinki – Tammisaari – Padva Beach – Taalintehdas – Högsåra – Kasnäs – Dragsfjärd Kemiönsaaressa – Kylmäpihlaja – Vanha Rauma – Porin Yyteri – Helsinki (okei, minä ja lapset jäimme matkalla vielä siskon luo Tampereelle, mutta se on sitten eriretki se).

Silläkin uhalla, että kuulostan pateettiselta, tämä reissu oli yksi parhaista matkoista koskaan. Teki hyvää reissata ”ihan vaan” perheen kesken, voimistaen meidän välisiä suhteitamme: lasten keskinäisiä, vanhempien ja lasten keskinäisiä, minun ja puolison keskinäisiä ja meidän nelikkomme keskinäisiä suhteita.

Olimme reissussa viiden yön yli, ja sinä aikana ehti nähdä valtavan paljon. Samalla moni paikka jäi kutkuttamaan mieleen tulevia reissuja ajatellen. 

Länsirannikko yllätti kauneudellaan, glamoröösiydellään, ja saaristolaistunnelmallaan. Reissusuunnitelmaamme kuului sopivassa suhteessa retkikokkailua ja överin ihania ravintolalounaita, telttaöitä ja hotelliypymisiä. Oli luontoa ja kulttuuria, merta ja kaupunkia.

Hyppää mukana nojatuolimatkalle!

Lomatunnelmaan Tammisaaren kautta 

Reissumme ensimmäinen pysähdys oli Tammisaari ja sen vanha kaupunki. Tammisaari on meille ennestään tuttu kaupunki useammalta reissulta (lue esimerkiksi pappilassa vietetystä yöstä), joten tällä kertaa se sai toimia lepohetkenä ohikulkumatkalla.

Tammisaaressa koimme myös reissun ainoan perheriidan. Tai kina se enemmänkin oli, meidän mittapuullamme ainakin. Syy oli klassikko: emme olleet katsoneet etukäteen, mihin kahvilaan mennään, mistä syntyi pinnoja kiristävää hortoilua ”ja ei nyt tonne ainakaan” -sekoilua ja jupinaa. Ehkä typerä kina tarvittiin, että kaikki pystyivät päästää irti arjesta. 

Kun ärsytykset oli sovittu ja syöty alas jäätelöllä, kuljeskelimme vanhan kaupungin puutalokortteleissa ja piipahdimme kahville Café Gamla Staniin. Ennen hittikamaa olleen leikkipuisto Leijonapuiston sijaan tällä kertaa meidän perheemme oli jo enemmän leikkipuiston vieressä olleen puistokirppiksen kohderyhmää. 

Lopulta kävimme vielä kaupassa ostamassa eväät, kunnes oli aika lähteä kohti kunnolla upottavia lomatunnelmia. 

Ranta kuin Muumilaaksossa – Padva Beach

Jos arkimurusia oli vielä hampaankoloissa, täällä loputkin niistä liukenivat pois. Puoliso oli käynyt täällä, reteästi englanniksi nimetyllä Badva Beachilla aikaisemmin kalastusreissuillaan. Hän arvasi oikein, kun oli tuumaillut meidän muidenkin varmasti pitävän Raaseporin läntisimmässä kolkassa sijaitsevasta kuunsirpin muoitoisesta rannassa. 

Badvan hiekka on valkoista ja rannalle on huuhtoutunut linnunsulkia sekä erimuotoisia ja -värisiä näkinkenkiä. Oli uskomattoman kaunis kesäisen sadepäivän jälkeinen ilta. Kuljimme pitkin rantaa aarteita tutkien, ja pienen kourallisen kauneimpia taittelimme varovasti silkkihuivin suojiin matkamuistoksi.

Vesi Badcan rannalla on pitkälle matalaa, mereen sai kahlata pehmeässä hiekassa kymmeniä metrejä päästään niin syvälle, että pystyi uida. Meriveden kirkkaudesta saatto päätellä, että olimme kaukana saaristossa. Tuoksussakin oli enemmän syvyyttä: suolaa, vihreyttä ja jotain sellaista rehevän mehevää, mikä tuoksuu vain saaristossa. Ehkä joku vesikasvillisuus, jota ei Helsingin rannoilla kasva?

Harvakseltaan meressä, hiekan keskellä, pilkisteli rakkoharukiviä; mustia kiviä, joista kasvoi rehevänä rakkoharua. Olisipa ollut uimalasit mukana, että olisi voinut tutkailla, mitä kaikkia pikkuotuksia Itämeren avainlaji piteli lehviensä suojassa.

Luin, että rakkoharuissa elelee esimerkiksi sinisimpukoita, leväkatkarapua ja monien lajien poikasia, kuten ahvenia ja haukia.

Auringon alkaessa laskea, pystytimme teltan etäämmälle rannasta. Parkkipaikalla oli muutama matkailuauto puskaparkissa, kauempaa vuokramökeiltä kuului ilakointia. Illallisen katoimme rannan pöytäryhmän luo. Rannan huusseissa pystyi hoitaa iltatoimiin kuuluvat vessaosiot. 

Yöllä heräsin sateen ropistessa teltan kattoon, lempiääniäni. Aamulla taivas oli taas slekä, kun kömmin puuron tuoksun houkuttelemana lähes kymmentuntisilta yöuniltani. Puoliso ja kuopus olivat käyneet hakemassa lähimetsästä, parkkipaikan hakatun raiskion takaa, mustikoita puuron päälle.

Lähdimme jatkamaan matkaa uikkarin vuokra-auton penkeistä kosteina roikkuen. 

Ranskalais-ruotsalaista tunnelmaa kivilinnassa Taalintehtaalla

Reissun aikaa tuli monet kerrat huokailtua, että miten tällaista voi edes olla olemassa, ja vilä tässä näin, ihan liki kotoa.

Yksi akuuteinta ja holtittominta huokailua aiheuttanut paikka oli Ullman’s Villa. Pieni boutique hotelli, bistro ja kakkutaivas Taalintehtaalla, Kemiönsaaressa.

Miten voikin kaikki olla niin mutkatonta, nättiä, tyylikästä sekä rentoa – ja kaikkea näitä samaan aikaan!

Jo itse rakennus yhdistää kahta erilaista puolta ällistyttävän toimivaksi kokonaisuudeksi. Vanha Wärtsilän edustusrakennus on aikoinaan ollut pitsihuvila, joka sittemmin on remontoitu funkkisajan henkeen kivilinnaksi.

Nykyisten omistajien jäljiltä sisustuksessa taas yhdistyy ranskalaisen maaseudun harkitun huoleton rouheus ja vanhan ajan ruotsalainen ylevyys.

Asiakkaana sain kokea olevani kuin kuninkaallinen, mutta ilman ikäviä velvoitteita edustaa ja pingottaa.

Lounas oli hintava, mutta täysin joka euron arvoinen. Huhuhuh! Ja mitkä viinit! Ja kakut, oioi! Vegaanista en edes koittanut kysyä, mutta ilokseni huomasin, että sillä teemalla on sittemmin hotellissa järjestetty brunssi. 

Meillä oli pitkään epävarmaa, saanko päivätöistä lomaa ja kuinka paljon, joten vaikka Ullman’s Villassa on perhehuoneitakin, niistä tai huoneesta ylipäätään oli turha enää haaveilla kesäkuussa reissua varatessa. Yövyimme sen sijaan saman hotellijengin ylläpitämässä Dals Inn -hostellissa. Se ei valitettavasti ollut hintansa väärtti, etenkin kun jouduimme ottaa kaksi huonetta.

Tältä reissulta jäi kuitenkin kutkuttamaan ajatus voida kokea villan uniikit hotellihuoneet, ehkäpä hääpäiväreissuna marraskuun pehmeässä pimeydessä! 

Jos piipahdatte Taalintehtaalle, kannattaa käydä myös koluamassa tehtaan vanhassa varastossa sijaitseva Återbruket-kierrätysmyymälä. Ei ole hinnalla pilattu löydöt siellä! Myös Kimito Fleamarket Kemiönsaaren keskivaiheilla oli pullollaan kaikkea jännää.

Telttailua ja raparperipizzaa Högsårassa + aamupesut Kasnäsin kylpylässä

Kemiönsaaresta suuntasimme pidemmälle ulkosaaristoon ja ajoimme pikkuisen lossin kyytiin Svartnäsista. Lossi kuljetti meidät kymmenen minuutin matkan päähän Högsåraan. Kylänraitin saaristolaistaloista, puutarhoista ja punamultaisista aidoista tuli mieleen ihan Astrid Lindgrenin Melykylä!

Kävimme syömässä juureen tehdyt ja puu-uunissa paistetut pizzat Farmors caféssa. En tiedä, oliko se saaristoidylliä kilpaa auringon kanssa hehkuva puutarha, jossa saimme pizzojamme nauttia vai pizzassa oleva raparperi, mutta se oli yksi parhaista pizzoistani koskaan. Olin ihan unohtanut, että raparperia pizzassa piti testata kotonakin!

Hotelliyön jälkeen oli taas vuorossa telttayö, ja pystytimme majoituksemme Saaristomeren kansallispuistoon kuuluvaan Sandvikin rantaan. Telttapaikkojen lisäksi rannalta löytyi huussi sekä nuotiopaikka ja halkovaja täynnä polttopuita. 

Miten suloista ja söpöä meillä oli. Aurinko väreili sekä pomppelehti lomakuplamme yllä ja aallot kuohuivat rantaan tuoden voimassaan terveiset jostain etäämpää avomereltä. Sadekuuron aikana vetäydyttiin kaikki telttaan päiväunille vieriviereen. Nuotioiltapalan jälkiruuaksi pystyi poimia metsästä mustikoita.

Seuraavana päivänä piipahdimme telttayön jäljiltä aamupesuille Kasnäsin kylpylään, joka on kuin vähän prameampi uimahalli.

Oli allas matkan uimiseen, terapia-allas vaikka vesijumppailuun, poreallas, lastenallas, kylmäallas ja siihen päälle vielä ulkoaltaat! Ja tietenkin saunat. Korvantaukset puhtaina oli hyvä lähteä jatkamaan matkaa. 

Kartanohuikentelua, taidenautintoja ja puutarharakkautta Dragsfjärdissä, Kemiönsaaressa

Paluumatkalla Högsårasta päätimme piipahtaa Söderlångvikin kartanolla. Kävi ilmi, että piipahdus oli ihan alimitoitettu aikakäsite, sillä kartanon mailla olisi voinut viettää kokonaisen päivän.

Söderlångvikin kartano oli vuonna 1961 kuolleen Amos Andersonin kesäpaikka. Eikä mikään mökkerö, vaan hulppea kartano, joka on yhdistelmä rakastamiani kotimuseoita, taidemuseoita ja kartanoeskapismia. 

Anderson oli Suomen johtava sanomalehtikustantaja, sanomalehtipainon omistaja ja rohkealla velkaviputekniikalla rikastunut liikemies.  

Jos olet käynyt Helsingin Amos Rex -museossa, kyseessä on sama Amos, jolta museo on saanut sekä nimensä että perustamisrahansa. Poikamiehenä elänyt Amos Anderson kun määräsi koko perintönsä perustamalleen kulttuuri- ja sivistyssäätiö Föreningen Konstsamfundetille. Andrson oli jo eläessään taidemesenaatti, jonka suurella (raha)vaikutuksella meillä esimerkiksi tänä päivänä on Svenska teatern.

Kritiikkiäkin Föreningen Konstsamfundet on saanut ja syystä, sillä se on laittanut puita sileäksi suojelu­metsissä ja muinais­muisto­alueella.

Me kiertelimme kartanossa (Museokortti käy!), ja taiteen sekä krumeluurin keskellä oli mielenkiintoista huomata, että vieraat kuninkaallisiin oloihin majoittava kartanonherra itse nukkui piskuisella rautaisella sängyllään. Jatkoimme kartanoelämän leikkimistä ulkona, jossa flaneerasimme pitkin kartanon puistoja ja puutarhaa. Itse olisin voinut viettää päivän ihan vain pyllistelemällä kukkapenkeissä ja ihastelemalla istutuksia! 

Lounaan kävimme syömässä kartanon mailla vanhassa punatiilisessä rakennuksessa sijaitsevassa Amos Krog -ravintolassa. Ihan kiva noutopöytälounas, mutta hinta antoi odottaa enemmän.

Seuraavaan kertaan jäivät kokemista odottamaan vielä suomalaista saunaperinnettä ja japandin tyylikkyyttä yhdistelevä sauna, omenatarhat sekä kartanon mailla kulkevat erimittaiset luontopolut sekä -reitit.

Majakkaunelmia ja avomereltä kantautuvia pärskeitä Kylpäpihlajassa

Rakastan majakoita ja minussa elää Muumipapan luonne. Hyvässä ja pahassa.

Olen juuri se ikuisesti omia muistelmiaan kirjoittava itsekäs jääräpää, joka tasaisin väliajoin kyllästyy elämäänsä, haluaa laittaa kaiken uusiksi ja saa jonkun järjettömän idean. Kuten nyt esimerkiksi sellaisen, että roudaa perheensä mukanaan asumaan vanhalle majakkasaarelle vain saadakseen elämäänsä jotain säpinää ja jännitystä. 

Vielä en ole asuttanut perhettäni saaristoon saati vanhaan majakkaan. Vielä. Mutta sain valita majakoita vilisevältä länsirannikolta yhden majakkasaaren, jonne teimme viime kesän roadtripillä retken. Pähkimisen jälkeen päädyin Rauman edustalla sijaitsevaan Kylmäpihlajaan

Ja hyvänen aika, se oli rakkautta siitä ensinäkemästä. Kun valkopunainen majakka piirtyi näkyviin ulapan keskeltä, jokin sydämessä nyrjähti pysyvästi eri asentoon. Miten voi olla niin kaunista ja karua, omalta tuntuvaa ja kutkuttavan vierasta samaan aikaan!

Selkämeren kansallispuistoon kuuluvaan Kylmäpihlajaan pääsee reittiliikennelaivalla Raumalta tai omalla veneellä, joita varten saarella on vierasvenesatama. Yötä voisi olla majakkahotellissa (hääpäiväreissu marraskuun puhureissa alkoi heti kutkutella mielessä!) ja vierasvenesataman lisäksi annoin itseni ymmärtää myös telttamajoituksen olevan sallittua. 

Me olimme nyt vain päiväreissulla, ja koitin sinä aikana imeä itseeni roppakaupalla majakkasaaren villiyttä ja ikiaikaista rauhaa. Tiirailimme lintuja ja nautimme silokallioiden tunnusta jalan alla.

Kallionkolosissa tuulessa ja tuiverruksessa elävät kasvit olivat pieniä mutta sitkeän kauniita, sellaisia, joita kannattaa polvistua tutkimaan lähempää. Rantakivikossa puikkelehti rantakäärme. 

Ja meri, vapaudelta tuoksuva ja villi meri! Seisoin pitkän tovin kasvot kohti avomerta, ottaen vastaan tuulen ja aaltojen mukana varisevat pärskeet. Itketti onnesta, niin hyvältä ja oikealta se tuntui. 

Lopulta kävimme katselemassa saarta ja avomerta vielä vuonna 1953 rakennetun majakan näköalatasanteelta käsin. En erityisemmin pidä korkeista paikoista, mutta majakoissa inhottavan tunteen aiheuttava itsesuojeluvaisto menee pois päältä. Nautin niin että poskipäitä kipristi hymyilystä! 

Majakkaravintolassa nautitun lounaan jälkeen kuljeksimme vielä kahville ja jäätelölle rantakahvilaan ennen kuin oli aika palata mantereelle ja maakravun elämään. 

Haahuilua ja haaveilua Vanhan Rauman kujilla

Roadtripeissä on se hyvä ja huono puoli, että ehtii nähdä valtavasti mutta samalla monesti saa vain pintaraapaisun.

Meidän ei pitänyt oikeastaan viettää aikaa Raumalla kuin hotelliyöpymisen verran (olimme Raumanlinnassa, joka oli vallan hyvä hotelli, etenkin pelkään tehokkaaseen nukkumiseen). Kylmäpihlajan-majakkasaariretken jälkeen jäi tovi aikaa kaupungillekin. Niinpä käytimme muutaman tunnin tehokkaasti maleksimalla Vanhan Rauman mukulakivisillä kaduilla ja kujilla. Notkuttavaa riitti, sillä Vanha Rauma on laajin pohjoismaissa säilynyt yhtenäinen puukaupunkialue.

Piipahdimme pikkuputiikkeihin ja kävimme kahvittelemassa Kontion leipomo-kahvilassa. Vuodesta 1959 toimineen leipomon klassiset herkut ja punaiset pelargonit sekä tuulessa huojuvat pitsiverhot ikkunoilla veivät menneiden aikojen tunnelmiin. 

Kävimme myös kirpputoreilla ja osuimme vahingossa pihakirppikselle, jota pitivät muuttopuuhissa olevat asukkaat. Ostimme Tiffany-tyylisen pöytävalaisimen – ja melkein myös heidän kotinsa. Vanha Rauma on juuri niitä paikkoja, joissa nopeasti päätyy miettimään ”mitä jos” ja googlailemaan asuntoja. 

En tiedä oliko se suorastaan päihdyttävä kesän lämpö ja värit paahteisen makeiksi saava aurinko, mutta kaduilla kulkiessa tuli välillä olo kuin olisi ollut jossain Etelä-Euroopassa. 

Muutaman tunnin tehokoluamisen jälkeen Vanha Rauma jättikin jälkeensä jännän yhdistelmän klassista ”kuin ulkomailla olisi” -fiilistä ja nostalgista Suomi-tunnelmaa. Tätä haluan käydä imemässä aistimuistoihini lisää vielä joskus.

Unelmien rantaloma hiekkadyyneillä ja leirintäaluetunnelmaa Yyterissä

Roadtrip länsirannikkoa pitkin päättyi Porin Yyteriin, josta koko ajatus roadtripistä alkujaan syntyi.  

Me kun hoksasimme puolison kanssa, että ystäviensä etelänrantalomien kaltaista tunnelmaa haikailevat lapset eivät olleet koskaan kokeneet Yyterin hiekkarantoja. Arvelimme heidän rakastavan dyynien epätodellisen kaunista tunnelmaa, ja oikeassa olimme.

Itsekään en ollut käynyt Yyterissä pariin vuosikymmeneen, joten pystyin liittymään ilonkiljahteluihin ja ”mitääääh”-huokailuihin, kun kuljimme siellä täällä kohoilevien dyynien lomassa kohti merta. 

Kesä ja Yyteri kolmisen kilometriä pitkine rantahietikkoineen todellakin laittoivat parastaan. Aurinko loimi lempeästi meren yllä ja katoimme kaupasta haalitun snäksi-illallisen viltille.

Ruokailun jälkeen muut intoutuivat pelaamaan rantalentopalloa, mutta minä kaivoin neuletyön esiin vain pidelläkseni sitä käsissäni, kun oikeasti pystyin vain keskittyä tuntemaan, miten riemu kupli minusta yli äyräidensä.

Kun välillä tuntuu, että olen arkeni keskellä niin tunnottomaksi turtunut, on itkettävän ihanaa välillä tuntea niin paljon, että se on melkein sietämättömän suloista. 

Matalasta rantavedestä ja lempeästä tuulesta huolimatta meri työnsi rannoille ihan kunnon vaahtopäisiä maininkeja. Niitä sellaisia, joissa menee mukkelismakkkelis ja tietää lyötävänsä hiekkaa vielä päivien päästä ihan joka paikasta. Lojuimme meren paijattavana ja jynssättävänä kunnes aurinko alkoi hiljalleen vajota oranssina laavapallona horisontin taa.

Yötä olimme Yyterin leirintäalueella teltassa. Pitäisi vissiin useammin laittaa teltta metsän sijaan leirintäalueelle, sillä telttaseurueemme nuorimmaiset rakastivat sitä, että ympärillä oli ihmisiä ja kaikki leirintäalueen muutkin riemut.

Vaikka en ole itse lapsuusperheeni kanssa käynyt leirintäalueilla, on niissä jotain kivalla tavalla nostalgista. Oli myös mukava päästä kunnon suihkuun ja saada pestyksi retkiastiat huolella reissun lopuksi.

Yksi parhaista (perhe)matkoista koskaan

Yyteristä olisi vielä voinut jatkaa Kristiinankaupunkiin ja siitä itselleni tuttuihin maisemiin Vaasaan ja Merenkurkun saaristoon, Pietarsaareen, Kokkolaan ja Kalajoen hiekkasärkille. Ja siitä vaikka Raaheen, Ouluun ja vielä ylemmäs. Tällä kertaa käännettiin kuitenkin vuokra-auton nokka takaisin kohti Helsinkiä.

Roadtrip oli kunnon loma, jossa alle viikossa pääsi valahtamaan kevyen kuplivaan, onnelliseen ja leppoisaan lomatunnelmaan.

Voi kun voisin arjessakin olla enemmän lomaminä, olen ihan rakastunut siihen puoleen itsessäni!

Jaa
Tietosuojakäytänteet

Tämä sivusto käyttää evästeitä

1) sivuston käytön mahdollistamiseksi ja

2) kävijäseurannan toteuttamiseksi. Kävijäseurannan tietoja käytetään sivuston kehittämiseen ja toimivuuden ylläpitämiseksi.

Voit lukea lisää tietosuojakäytänteistä täältä.