
*-merkityt kirjat saatu pr-kappaleina kustantajilta
Kevät meni ja osa kesääkin, ja kirjapäiväkirjojeni päivitys jäi muiden asioiden jalkoihin (muun muassa kirjojen lukemisen). Mutta tässäpä teille jättimäinen kooste kirjasuosituksia parilta viime kuukaudelta.
Mukana on sydäntä kipristäviä romaaneja, mieltä kutkuttavia tietokirjoja ja äänikirjoja, joista etenkin yksi on parhaimmillaan juurikin kuunneltuna.
Itse en kesällä lue erilaisia kirjoja kuin muutenkaan, ehkä yhden oikein paksun lukuromaanin tahtoisin aina ahmaista, joten minun mielestäni nämä kaikki sopivat myös kesäloman sekaan sujautettavaksi. Toivottavasti näistä on inspiraatiota seuraavan kirjan valintaan!
Tässä olkaatte niin hyvät:

Älä etsi onnea vaan elä sitä
Frank Martela: Älä etsi onnea: Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle
- Gummerus 2025
- Äänikirjan lukija: Aarne Linden
Yksi myrkyllisimmistä suomalaisista sanonnoista on se, jossa väitetään jokaisen olevan oman onnensa seppiä. Se unohtaa ensinnäkin sen, miten erilaisiin lähtökohtiin ihmiset syntyvät ilman että voivat siihen itse vaikuttaa. Erityisesti se unohtaa sen, että koko elämän ajan ihmiseen vaikuttavat ihmiset hänen ympärillään.
Filosofi Frank Martelan kirjassa tuo sananlasku päivitetään tällaiseksi: jokainen on oman onnensa keskushyökkääjä. Oma osuutensa on tehtävä, mutta maaleja ei saletisti synny, jos muut oman joukkueen jäsenet otetaan kentältä pois ja tykittävinkin keskushyökkääjä jää yksin.
Sinällään Martelan uusin kirja ei anna itselleni mitään uutta mutusteltavaa, kuten hänen edelliset kirjansa, mutta onhan perusasioitakin hyvä välillä kerrata. Siitäkin huolimatta, että Martelan kirjan sanoma on paikoin ristiriitainen. Se antaa neuvoja onneen, mutta kehottaa silti olemaan etsimättä sitä.
Onni kun syntyy keskittymällä hetkeen, tekemällä asioita, joita tekee ilokseen. Elämän merkityksellisyys (joka lienee melkeinpä synonyymi onnelle) taasen syntyy yhteydestä muihin ihmisiin, yhteisistä kokemuksista ja tunteesta, että on tärkeä muille.

Ehkä tämän vuoden mieleenpainuvin lukuliikutus
Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään*
- Tammi 2025
- Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Harvoin luen kirjoja, joita voin suositella ihan kaikille ikään, mielenkiinnonkohteisiin ja elämäntilanteeseen katsomatta. Mutta Lisa Ridzénin Kurjet lentävät etelään on sellainen kirja.
Kaiken lisäksi se on helppolukuinen kirja, mutta ilman että tarinan syvyys ja moniulotteisuus kärsii siitä lainkaan. Se sopii siis myös vähemmän lukeville tai lukujumeista kärsiville.
Harvoin myöskään tulee eteen kirjoja, jotka saavat minut itkemään ääneen. Tämänkin kirjan kohdalla se tapahtui vasta jälkikäteen, kun lukukokemus alkoi kokonaisuudessaan imeytyä kehooni. Kerroin kirjasta muille ja ääneni murtui yllättäen.
Kurjet lentävät etelään kertoo Bosta, vanhasta pohjoisruotsalaisesta miehestä ja tämän elämän viimeisistä päivistä. Luimme kirjaa lukupiirissä, ja siellä muiden kokemus oli sama: me kaikki tunnemme Bon, jäärän sekä jäyhän vanhan miehen, jossa on paljon rakkautta mutta vähän keinoja ilmaista ja kertoa tunteistaan.
Kirja on valtavan koskettava ja tavattoman aidolta tuntuva tarina sukupolvien välisestä hiljaisuudesta, muistisairaudesta, elämänmittaisesta ystävyydestä ja siitä, miten kaunis ja lyhyt yksittäisen ihmisen matka maapallolla onkaan.
Se on myös kertomus kotihoidosta, ihmisen parhaista ystävistä koirista ja vaikeista päätöksistä, joita läheisten on tehtävä.

Meille, joissa on hivenen noituutta
- Aula & Co 2024
- Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo
Asioita, jotka kiinnostavat ja koskettavat: noidat, vahvat ja omia polkujaan ryhti suorana kulkevat naiset sekä historia, jossa totuus on niin monesti tarua ihmeellisempää.
Jenna Kostetin Punainen noita -romaani sijoittuu 1600-lukujen noitavainojen aikaan. Sen päähenkilö Valpuri Kinni on todellinen henkilö, jota Suomessa syytettiin noituudesta loitsujen lukemisen ja yrteillä parantamisen takia. Punainen noita kertoo Valpurin tarinan lapsuudesta kuolemaan saakka.
Kirja on helppolukuinen ja rankoista vaiheistaan huolimatta jopa kepeä historiallinen romaani. Ehkä sen takia se paikon muistutti nuortenromaania. Tämä voisi siis olla nuorille oivallinen ensimmäinen historiallinen romaani ja siirtymä aikuisten kirjoihin.
Punainen noita -romaani voitti Storytelin Suuren äänikirjapalkinnon Vuoden romaani -kategoriassa, joten vaikka yleensä mieluiten luen romaanit, nyt päätin kuunnella sen. Mimosa Willamo on tähän tosiaan oivallinen lukija, notkeaääninen ja kirjan tarinan kuuloinen.
Kirjan miinukseksi merkittäköön se, että kirjan päähenkilö ei tunnu kasvavan ja muuttuvan elämänsä aikana yhtään. Hän on ikään kuin koko ajan sama, lapsena ja vanhuksena. Juttelin tästä ystäväni kanssa ja hän totesi, että josko se olisi tarkoituksellista, noidat syntyvät noitina. Ehkä niin.

Lyyristä pahanmielen kirjallisuutta
Kaisa Vahteristo: Nieltyjä esineitä
- Kosmos 2025
Miten en ole kuullut tästä kirjasta juurikaan mainintoja? Sillä tässä on kirja, jota lukiessani ulvahtelin proosallisesta nautinnosta.
Kaisa Vahteriston Nieltyjä esineitä -romaanin kieli on niin kaunista, herkkää ja raakaa, että sitä lukiessa tuntee sanojen sijaan syövänsä orkideoita, jotka haukatessa ovat sitkaita ja valuvat verta kuin suoraan rinnasta revitty sydän.
Kirjan minäkertoja on nuori, jonka kotikylän yllä väreilee kesäaurinko ja ahdistava ilmapiiri. Äiti on etäinen ja tärkeä, kaiken ympäriltään nielevä ja syömishäiriöinen. Minäkertoja myy veitsiä kulkemalla ovelta ovelle, joista jokaisen takana tunnutaan tietävän minäkertojasta ja etenkin tämän äidistä enemmän kuin minäkertoja itsekään tietää.
Minäkertoja rakastuu veitsimyyjätyöpariinsa Karinaan, mutta elämän ja hikisen heinäkuun painostavuus ei siitä tunnu laantuvan, päinvastoin.
Jos rakastat lyyristä pahanmielen kirjallisuutta, tämä on sinunkin kirjasi.

Minun ja muiden varjojen rakastajien hellintäteos
Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys
- Kustannusosakeyhtiö Taide 2022 (Japanilainen alkuteos Inei raisan)
- Suomentaja: Jyrki Siukonen
Vuonna 1933 julkaistu Junichiro Tanizakin kirja Varjojen ylistys kertoo japanilaisesta kulttuurista, sen arvoista ja perinteistä.
Vajaa sata vuotta sitten julkaistussa kirjassa oltiin vain hitusella itseironialla sitä mieltä, että nykynuoriso on pilalla, samaten kuin nykyaika ylipäätään ja kaipailtiin vanhoihin hyviin aikoihin ilman kaikkia nykyajan hömpötyksiä, kuten sähkövaloja. Kirjassa oli ns. jänniä ajatuksia ihon väreistä ja naisten kehoista, mutta sellaista se vanha hyvä aika oli.
Mutta mielenkiintoinen kirja tämä oli, ja etenkin yksi asia kolahti:
Koin sielujen sympatiaa vajaat sata vuotta sitten julkaistun tekstin kirjoittajaan tämän kuvaillessa sivukaupalla varjojen sekä pimeyden kauneutta ja äimistellessä, miten kauneus tahdotaan ehdoin tahdoin tuhota kirkkain valoin.
En ollut aikaisemmin tajunnut, miten pimeitä perinteisten japanilaisten rakennusten täytyy olla. Syvät japanilaiset räystäät ja huoneita edeltävät kuistit ovat pitäneet tuulen sekä sateen lisäksi myös auringonvalon loitolla sisätiloista, ja sinnikkäimmät valonsäteet siivilöidään vielä sjôjin, paperilla päällystetyn liukuoven tai -ikkunan, läpi.
Syntyy pehmeyttä, varjoja, kaunista epäsuoraa valoa, joka hyväilee mieltä ja kodin patinoituja luonnonmateriaaleja.
Oi kyllä! Rakastan auringon läikähtelyä kotimme pinnoilla, mutta siinäkin taika on juuri läikähtely, valon ja varjon vaihtelu.
Meillä muut räväyttävät kaikki kotimme kattovalot päälle, ja minä tulen perästä niitä sammutellen. Täysvalaistuksella tulee samanlainen olo kuin baarissa pilkun jälkeen: taika häviää, päätä alkaa kivistää. Liekö vanhan baarityöntekijän mieli, mutta täysi valaistus on kotonakin paikallaan vain siivotessa.
Kattovalojen sijaan sytyttelen pieniä valonlähteitä sinne ja tänne, luon hämärään läikettä. Keittiönpöytämme puolihimmeä pinta kirskuu kattovalon kirkkaudessa, mutta pehmenee epäsuorassa valossa.
Pikkumökillämme on kirkas kattovalo, jota muut pitävät kätevänä, minä tunnelmantappajana. Jos joku napsauttaa sen päälle varoittamatta, tuntuu kuin saisin valonyrkillä kokovartalopieksennän. Kaikista mieluiten olen mökillä kynttilänvalossa.
Työhuoneen vuokraaminen kodin ulkopuolelta on aina tyssännyt siihen, että kaikissa työtiloissa on hirvittävä loisteputkivalaistus.

Fiktiota tietämättömyyden tuskaa hälventämään
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
- Otava 2024
Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mikä on sinällään totta. Mutta tieto myös lisää ymmärrystä, joka hälventää tietämättömyyden tuskaa. Yleensä ymmärtämättömyydestä kumpuavan tuskan lievitykseen toimivat itselläni parhaiten tietokirjat, asiapodcastit ja uutisanalyysit, mutta nyt sen teki fiktiivinen romaani.
Terhi Törmälehdon romaani sijoittuu Israeliin ja Länsirannalle maaliskuussa 2023. Se siis taustoittaa vuosikymmeniä jatkunutta konfliktia israelilaisten ja palestiinalaisten välillä. Vaikka kirjoitushetkellä tämä ei voinut olla tiedossa, kirjasta tuli myös karmivan ajankohtainen taustoitus syistä, jotka johtivat Hamasin veriseen hyökkäykseen Israelissa lokakuussa 2023 ja siitä seuranneeseen Israelin tekemään kansanmurhaan Gazassa.
He ovat suolaa ja valoa -kirja kertoo kahdesta suomalaisesta naisesta, jotka sattumalta matkustavat samalla lentokoneella Israeliin. He ovat matkalla omista syistään, mutta molempia yhdistää kristillinen sionismi. He molemmat uskovat siihen, että kunhan juutalaisten kansa on palannut Israeliin, tapahtuu Kristuksen toinen tuleminen, maailma loppuu ja tosiuskovaiset pelastuvat.
Kirjan päähenkilöt ovat erilaisia ja heidän tiensä kohtaavat viikon aikaperiodilla vain muutamaan kertaan.
Kieltenopettajana työskentelevä Anu on matkassa enemmän itseään etsien ja päätyy äkkirakastumaan juutalaiseen. Rakastettu kannattaa kahden valtion mallia, ja laittaa muutenkin Anun pohtimaan, onko koko rakastumien pirun tekosia ja uskovaisen koettelemus.
Susanna on taas lääkäri, joka rahoittaa juutalaisten muuttoa Israeliin ja toisin kuin pappipuolisonsa, on sitä mieltä, että pitää tehdä enemmän. Hän hakeutuu maataloustöihin Länsirannalle, palestiinalaisille kuuluville maille perustettuun laittomaan siirtokuntaan, sillä kokee sen olevan Israelin ennallistamista.
Kirja antaa mahdollisuuden kurkistaa kahden suomalaisen pään kautta sionistiseen maailmankatsomukseen, sellaiseen, jossa keinot Israelin voiton varmistamiseksi ovat pyhitettyjä. En minä heidän ratkaisujaan sen enempää hyväksynyt lukukokemuksen jälkeen, mutta ymmärsin syitä ratkaisujen takana. Sitä, miten pelottavan salakavalasti asiat johtavat seuraavaan, etenkin jos seura ympärillä saa epäilykset ja omatunnon hiljenemään ja keksimään perustelut toiminnalle.
Vaikka kirja sijoittuu todellisiin maisemiin, historiaan ja konfliktiin, se on samalla mahdollisuus tutkiskella moraalia ja kurkistaa kahden suomalaisen fiktiivisen hahmon kautta hengellisen vakaumuksen voimaan.

Audiodraaman ja proosan yhdistävää tarinanautintoa
- Storytel Orginal 2025
- Äänikirjan lukijat: Linnea Leino, Maaria Nuoranne ja Elias Westerberg
Lapsena mä rakastin kuunnella satukasetteja. Niitäkin, joissa seurattiin kuvakirjan kuvia ohessa, mutta syvimmälle mielikuvituksen maailmaan veivät sadut, joissa sain itse luoda satumaailman päähäni.
Nykyään proosaa ja audiodraamaa yhdistävät äänikirjat vievät minut tuohon lapsuudesta tuttuun kokemukseen. Ne eivät ole kuunnelmia, mutta ne ovat näyteltyjä. Kovin montaa sellaista en ole kuunnellut, mutta olen rakastanut jokaista: Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot, Tatiana Elfin Erokeskusteluja, Juha Itkosen Sivuraide ja nyt Maaria Nuoranteen Rotan vuosi.
Rotan vuosi on audioromaani, jonka päähenkilöiden vuorosanat ääninäyttelevät upea upea upa Linnea Leino ja itselleni ennestään tuntematon mutta suoraan rintapielestä äänellään sisään kävellyt Elias Westerberg. Lyhyet kertojaosuudet lukee kirjailija itse, Maaria Nuoranne.
Kirjassa kaksi nuorta aikuista – juuri avioeron läpikäynyt näyttelijä Raakel ja parisuhteen viimeisessä tienhaarassa seisova sosiologiopiskelija Perttu – tapaavat sattumalta aamuyöstä helsinkiläisellä metsäpolulla, metsäbileiden laitamilla.
Kohtaamisesta alkaa suhde, jonka sähköisyyden ja hankaumat tuntuvat kuulijan korvissa asti. Kumpikaan ei vaadi toiselta mitään, mutta kaipaa silti koko ajan jotain enemmän. Kirja seuraa kaksikon elämää vuoden ajan, ja tulee samalla tallentaneeksi palan nyky-Helsinkiä, urbaania kulttuuriväen eloa ja yksinäisyyttä, jota ihmisten keskellä eläminen vain alleviivaa.
Erityismaininta siitä, että tämä kirja on ensimmäinen fiktiivinen kirja, jossa törmään huumeiden bilekäytön eettisten ongelmien käsittelyyn. Vähän saarnaavaksihan se meni, mutta ehkä hyvä niin: hämmentää, miten vähän tästä puhutaan siihen nähden, miten paljon bilehuumeita käytetään.
Kirja olisi voinut päättyä monin tavoin, mutta tämä lopetus tuntui juuri oikealta, aidolta, kuten koko tarina.

Teos joka palkitsee lukijansa avoleikkaamalla hitaasti ihmismielen surun
- Suomentaja: Cristina Sandu
- Otava 2024
Olen juuri sellainen karikatyyri, jonkalaiseksi voisi kuvitella Sally Rooneyn lukijat. Silti meinasin jättää tämän ensin kokonaan lukematta, sitten kesken. Onneksi en tehnyt niin.
Kuulin kirjasta niin monenlaista arviota ja mielipidettä, pääosin negatiivissävytteistä (Rooneyn kaltaiselta tekijältä kun odotetaan PALJON), että päätin antaa aikani sen sijaan jollekin muulle kirjalle. Sitten joku, en nyt varmaksi muista kuka, sanoi tämän olleen parasta Rooneyta, joten hankin teoksen käsiini.
Puoliväliin paksua kirjaa tahkosin tarinaa läpi ja joka ilta harmittelin, että pitää lukea tätä puuduttavaa tarinaa. Tekstikin on niin läpeensä täyttä, taitto sivun reunalta toiselle ja kappaleet niin pitkiä, että hengitystaukoa ei meinaa löytyä.
Kirja kertoo kahdesta veljeksestä, joiden isä on juuri kuollut. Juristina työskentelevän isoveli Peterin elämä on ulkoisesti pramea ja mallillaan, mutta isän kuoleman jälkeen lääkkeitä kuluu enemmän kuin lääkäri on määrännyt ja sydän sekä pää (voiko niitä edes erottaa toisistaan) ovat sekaisin kahden naisen – nuoruuden ensirakkauden ja itseään reilusti nuoremman opiskelija-anarkistin – kanssa.
Pikkuveli Ivan taas on lahjakas shakinpelaaja ja opiskelija, joka kokee elämänsä polkevan paikallaan. Sitä ei helpota se, että hän on sosiaalisesti kömpelö ja altavastaaja veljessuhteessa. Painavan surun keskelle kepeyttä tuo Margareth, johon Ivan tutustuu shakkiturnauksessa. Margareth on Ivania vanhempi eronnut nainen, mutta heidän välilleen kehittyy intensiivinen suhde.
Onneksi annoin kirjalle sen vaatiman ajan, sillä puolivälin jälkeen aloin hahmottaa, miten upeaa kuvausta surusta, ihmismielistä ja ihmisten välisistä suhteista luin. Kokonaisuus palkitsi isosti.

Esivaihdevuosien yllättämille
Aino-Mari Tuuri: Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin
- Äänikirjan lukija: Anna Paavilainen
- WSOY 2025
Okei, nehän rysähtivät munkin 42-vuotiaaseen elämääni sellaisella metelillä, että ei voinut enää jäädä huomaamatta. Viime vuonna tämä ehkä vielä jäi kaiken kiireen jalkoihin, sillä en voi uskoa, että sain sellaisen kattauksen oireita kerrasta.
Mutta täällä ne ovat; esivaihdevuodet. Tuskin olisin osannut yhdistää kummallisia kolotuksia ja muutoksia niin päässä kuin kropassa esivaihdevuosiin ilman että asiasta on puhuttu ainakin omassa somekuplassani viime vuosina. Koska ei kai mulla nyt vielä, vaihdevuosia. Ja eihän mulla vielä ei, mutta esivaihdevuodet kyllä, jotka saattavat kestää jopa 15 vuotta ennen varsinaisia vaihdevuosia.
Eipä muuta kuin ottamaan haltuun tätäkin kohdullisen elämänvaihetta, just kun edellisistä on just ja just päässyt kärryille.
Ensimmäisenä kuuntelin Aino-Mari Tuurin Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin -kirjan. Se kysyy saman kysymyksen kuin itsekin: miten voi olla mahdollista huomata kolme-nelikymppisenä esivaihdevuosi-iässä, ettei tiedä vaihevuosista juuri mitään.
Kirja tarjoilee sekä vertaistukea että tutkimustietoa, ja koittaa samalla myös puristaa vaihdevuosi-termin ulos ankeasta muotistaan. Tämä aika on toinen murrosikä, siirtymävaihe uudenlaiseen kehoon ja elämäntilanteeseen. Se on kaunis ajatus, ja tieto tosiaan lisää hyvinvointia.
Samalla huomaan, että itselläni on kuitenkin vielä paljon tekemistä siinä, että voisin ajatella ja kokea tämän ajan muuta kuin vittumaisina oireina ja suruna siitä, että keho ei enää toimi kuten kokisin sen toimivan.

Itkua ja hyvää mieltä, surua ja toiveikkuutta pojan elämästä
- Suomentaja: Jaana Nikula
- Gummerus 2025
Miten osaakin kirja olla samaan aikaan itkettävä ja hauska, surullinen ja toiveikas! Mutta sitä tämä on, ruotsalaisen Andrev Waldenin Miehenpuolet.
Romaani kertoo pojasta, jolle seitsemänvuotiaana selviää, että hänen isänä pitämänsä isä ei olekaan hänen oikea isänsä. Se on mahtavaa! Jossain tuolla on oikea isä, joka tulee noutamaan pojan milloin tahansa!
Niin ei kuitenkaan tapahdu, vaan muuttojen myötä vaihtuvista ovista lappaa sisään seitsemän vuoden aikana seitsemän eri isää. Kaikki erilaisia, mutta jokainen enemmän tai vähemmän väkivaltaisia, päihdeongelmaisia ja sekaisin.
Kirjan kertojaminä on seitsemänvuotiaasta murrosikäiseksi kasvava poika, ja Walden tavoittaa hyvin pojan äänen, katseen, mielen ja maailman. Ehkä siksi, että Walden on itse tuo poika. Romaanin ensisivuilla jo mainitaan, että vaikka ei uskoisi, nyt kuultavat asiat ovat totta.
Vaikka kirja on täynnä synkkiä ja kipeitä asioita, siinä on myös lämpöä ja jatkuvien muuttojen keskeltä löytyvää tavallista arkea. Hamsteri, jolle käy lopulta köpelösti. Ystävät, joiden kanssa kasvetaan yhdessä pojista honteloiksi miehiksi. Hulvattoman huoleton autoreissu äidin ystävän ja tämän lapsen kanssa.
Samaan aikaan kun teksti on hiottua ja rosoisuudessaan kaunista, sen vaivattomuus (tai sen illuusio) tekee kirjasta helppolukuisen.
Suomentaja Jaana Nikulalle erityismaininta. Kirjan teksti kulkee vaivatta ja autenttisena, ihan kuin sitä ei olisi välissä kanavoitu ihan toiselle kielelle. Mieleenpainuvin kohta on se, kun lapsikertoja kuvailee, miten äiti ystävänsä kanssa keskustelee pöydän ääressä miehistä jumalauta ja polttavat tupakkaa niin että keittiö savuaa.

Mädäntyneen mehukasta kuvausta ystävyydestä
- Kosmos 2025
Lukupiirimme kirja, joka herätti monissa ristiriitaisia tuntemuksia, mutta josta minä – yleensä se seurueemme kaikista nihkeimmin kirjoihin muitta mutkitta rakastuva – pidin kovasti. Disclaimerina sanottakoon, että tunnetaan Sjöholmin kanssa yhteisessä menneisyydessä.
Kaskaat liikkuu kahdessa aikatasossa: tässä ajassa ja menneisyydessä, jossa nuoret ystävykset Lilli ja Taika matkustavat yhdessä lomalle Kreikkaan. Matkalla tapahtuu jotakin, mikä ei jätä Lilliä rauhaan, ja siksi hän palaa myöhemmin lomamatkalle ja tapaa siellä paikallisen Vasian, jonka kanssa hänen tiensä kohtasivat myös vuosia sitten samalla saarella.
Koko kirjan yllä leijuu painostava, hiostava ja pahaenteinen tunnelma. Aurinko paistaa, meri on turkoosi ja viikossa aikaa loputtomiin, mutta silti ahdistavuus hikoilee läpi jokaisen rivin välistä.
Lukupiirissä tätä verrattiin Deborah Levyn Kuumaa maitoa -romaaniin, ja lomamatkalle sijoittuva tarina sekä sen painostavuus ovatkin samaa. Levyn kirjaan en kuitenkaan oikein tullut imaistuksi, mutta Kaskaisiin kyllä. Ehkä syy on se, että Levyn päähenkilöt olivat äiti ja tytär, Kaskaissa nuoret ystävät. Voimasuhteet ovat ihan erilaiset. Itselleni tästä tuleekin enemmän mieleen Teneriffalle sijoittuva Andrea Abreun Pilvipeitto, jota rrrrakastin.
Mehukkainta, sillä tavalla ylikypsän mädäntyneen mehukasta, Kaskaissa on sen menneisyyteen sijoittuva kuvaus tyttöjen välisestä ystävyydestä. Se on ihan hirveää, ja vaikka minulla ei onnekseni ole kokemusta moisesta toksisesta ystävyydestä, ymmärrän, miksi Lilli haluaa haukata lisää ja lisää. Sillä tavalla me ihmiset toimimme ja ihmissuhteet välillämme toimivat, aika usein vailla järjenhäivää.